;
;
21.4.2011
Novelli
- Herätyys! On jo aikainen aamu, taloudenhoitajani huudahtaa ärsyttävän reippaalla äänellä ja touhottaa koputtamatta sisään makuuhuoneeseeni. Hän kävelee kyselemättä suoraan sisäpihalle näyttävän ikkunan luokse ja avaa verhot sekä tuuletusikkunan. Sietämätöntä.
- Huomenta pörröpää. Aamiainen on jo katettu, hän sanoo ylipirteällä äänellään ja sipaisee, luultavasti olemattomia, pölyhiukkasia tuolin selkänojalle laskostelemiensa vaatteitteni päältä.
- Joo, vastaan peittelemättä närkästystäni ja liikehdin kuin olisin heti nousemassa ylös.
Palvelusväki. En voi elää heidän kanssaan enkä ilman heitä. Kaikesta huolimatta koetan ylläpitää läheisiä välejä henkilökuntaani, mutta hän kohtelee minua miltei liiankin tuttavallisesti. Tosin onhan se ymmärrettävää koska hän on ollut talossa koko ikänsä. Itse asiassa kaummin kuin minä.
Hän viipottaa ulos huoneesta ja kuulen loittonevaa hyräilyä hänen liitäessään kohti ruokasalia. Kun sanon liitäessään tarkoitan myös sitä. Askelia ei kuulu.
Vihaan aamuja. Mutta hän on oikeassa. Minulla ei ole tänäänkään aikaa loikoiluun, koska olen sopinut tärkeän tapaamisen jo heti aamusta.
Nousen ylös ja alan verkkaisesti pukeutua minulle varattuihin vaatteisiin. Tänään en taida jaksaa itse kammata hiuksiani. Ei minun välttämättä tarvitsekaan. Jätän ne vain kampaamatta niin taloudenhoitajani kyllä hoitaa sen homman syödessäni. Halusin tai en.
- Kaadoin jo teen kuppiin! Taloudenhoitajani huudahdus kuului ruokasalin suunnalta. Hän keskeytti hyräilynsäkin hetkeksi tämän tuiki tärkeän ilmoituksen vuoksi. Hänen tapansa sanoa se on kuin jotain peruuttamatonta ja kohtalokasta olisi juuri tapahtunut. Kuin lähtölaskenta olisi alkanut ja olisi vain rajallinen määrä minuutteja aikaa selviytyä ruokasaliin ennenkuin suuri katastrofi, teen jäähtyminen tapahtuu. Tänään hänen ei kuitenkaan tarvitsisi ilmoittaa että leivätkin ovat jo paahtumassa, koska olen jo miltei pukeutunut.
Kävelen kohti ruokasalia ja nappaan matkalla lehden mukaani. Kunnollinen taloudenhoitaja kattaisi myös lehden pöytään, mutta hän vain juuri ja juuri sietää sen, että luen aamiaisella. Hänen vaivalla laittamalla aamiaisellaan. Ikäänkuin minun täytyisi vain keskittyä maiskuttamaan ja ylistämään miten herkullista teetä, paahtoleipää ja munakokkelia tänään saankaan.
Kävelen sisään ruokasaliin. Pelaan omaa salaista peliäni. Kuinka monta askelta ennätän ottaa ennenkuin hän painaa leivät paahtumaan. Tänään kerkesin kolmeen. Hänen ennätyksensä on puoli askelta. Toisaalta minun ennätykseni on se, että kerran ennätin jopa pöytään istumaan ennenkuin hän huomasi. Hänen silloisesta ilmeestään päätellen hänkin pelaa jotain salaista peliä.
- Otatko sokeria teehen? Hän kysyy.
- Otan, minä vastaan.
Kuten aina. Kai hän kysyy sitä osittain retorisesti ja osittain siinä toivossa, että jonain aamuna en ottaisi. Sitä aamua ei tule. Joskus hän koitti ehdotti tilalle hunajaa. Suostuin kokeilemaan sitä mutta se tuntui liian eläimelliseltä. Pidän sokerista. Voisin elää pelkällä sokerilla mutta sokerin saantini rajoittuu lähinnä teehen ja launtaiseen herkuttelutuokioon jonka hän minulle sallii.
Plumps plumps. Kaksi palaa, kuten aina. Enempää on turha pyytää. Hän siirtää vielä sokerikon varmuuden vuoksi ulottumattomiini.
Sekoitan teetäni. Joskus mietin että miksi teessä ei voisi käyttää hienoa sokeria. Se säästäisi sekoittamiseen kuluvaa aikaa. En ole tohtinut sitä ehdottaa. Kai hän pöyristyisi. Alan selailla lehteäni.
Kolinasta päättelen että munakokkeli on valmis. Lautanen laskeutuu pöydälle. Kaapimista. Paistetun kananmunan tuoksu. Ilmoitus kokkelista. Huomautus lehdestä.
- Munakokkelia, ole hyvä. Eikö tuota lehteä voisi lukea aamiaisen jälkeen. Jonain päivänä minä vielä piilotan ne, hän sanoo eikä tarkoita sitä. Eivät ne vielä koskaan ole olleet piilossa.
Hän ei ole kovin yllätyksellinen. Tosin viimeistä lausetta en osanut arvata. Tänään. Olisin luultavasti arvannut jos olisin seurannut hänen ilmettään enkä syventynyt lehteen. Samapa se. Ei hän koskaan piilota. Hän loppujen lopuksi pitää rauhallisesti ja saman kaavan mukaisesti sujuvista aamiaisista oli niissä sitten pieniä epäkohtia tai ei.
- Miten nuo hiukset ovatkin noin pöyhöllään, hän huomaa yhtäkkiä kampaamatta jättämäni hiukset. - Herranen aika sinun kanssasi. Minäpä haen harjan.
Nyt se sitten tapahtuu. Hiusten suoristuminen kätevästi lueskellen ja teetä hörppien. Hän viipottaa takaisin harjan kanssa ja alkaa sutia takkuista tukkaani suoraksi.
- No niin. Pi..tää.. ne..saa..da..suo..rak..si, hän sanoo ja harjaa hiuksia minun makuuni hieman liian kovakouraisesti. - Jos ei hiuksia kampaa joka aamu niin niihin tulee vielä sellaiset takut, että ne täytyy leikata pois, hän sanoo kuin tietäisi kaiken hiuksista ja niiden käyttäytymisestä. Hetken lopputulosta ihailtuaan ja sen hyväksi todettuaan vie harjan takaisi makuukamariin.
Kokkelin maku pitkästyttää makunystyröitäni. Haluan sokeria. Elimistöni suorastaan vaatii sitä. Ainoa tietämäni keino saada sitä arkiaamuisin on ottaa muroja.
- Minä haluaisin muroja, sanon ja katson häntä pyytävästi.
Hän vilkaisee minua ja hymyilee. Hän on aina niin iloinen kun syön. En ymmärrä sitä. Tuntuu että minun syömiseni on hänen elämäntehtävänsä. Niin kai se onkin. Osin.
- Tässäpä näitä murosia, hän sanoo nostaessaa kulhon pöytään ja kaataa sen puolilleen muroja. - Haluatko sokeria muroihin? Hän katsoo kysyvästi ja kaataa samalla muroihin maitoa kysymättäkin.
Mitäpä luulisit!
- Joo, vastaan ja koetan hillitä innostukseni. Hän nostaa sokerikon lautaseni viereen ja samalla hovimestari kävelee sisään.
- Huomenta, hän sanoo reippaalla äänellään.
- Huomenta kultaseni, taloudenhoitaja vastaa ja kääntyy hovimestarin suuntaan.
Tilaisuuteni on koittanut. Sokeria. Teehen. Lisää. Pari lusikallista. Vielä yksi. Täytyy olla ripeä muttei liian ahne. Muroihin lusikallinen, toinen, kolmas. Sekoitus. Ja nyt rauhallisesti vielä yksi lusikallinen hitaasti ripotellen. Nyt saa jo huomata.
- Älä laita liikaa sokeria. Tulee reikiä hampaisiin, taloudenhoitaja kääntyi juuri sopivasti seuraamaan niin sanottua varsinaista sokerin lisäämistäni.
- Joo, sanon kuin se olisi minulle aivan samantekevää.
Jätän vieläpä hitusen ripottamatta viimeisestä lusikallista. Psykologinen temppu.
Hovimestari ryhtyy käymään läpi tämän päivän ohjelmaani. Aamutapaamisen jälkeen on lounas. En voi sanoa yllätyneeni tästä tiedosta. Nappaan lusikallisen muroja kuunnellessa. Murot maistuvat taivaalliselta. Hovimestarini on oikea aarre. Sattuisipa hänen ajoituksensa useamminkin noin täydellisesti. Muro-ekstaasissani unohdin kuunnella päivän ohjelman, mutta oletettavasti päivä on taas täynnä sitä. Sama sille mitä se tarkallen on. Lisäksi myös kuulen sen vielä moneen kertaan tänään. Ennätän kuitenkin kuulemaan, että illalla on tulossa vieraita. Herra ja rouva Söderström. Kirottua. Kuka heidät on kutsutnut. En ainakaan itse muista kutsuneeni heitä. Ovat varmaan taas kutsuneet itse itsensä.
Käydessään päivän ohjelmaa läpi, hovimestarini istuutuu pöytään ja saa myös munakokkelinsa ja kaksi palaa sokeria. Minusta on miellyttävää syödä palvelusväen kanssa. Se on jotetenkin luonnollista. Kodikasta. Taloudenhoitaja istuutuu myös. Hän ei syö kokkelia vaan hieman leipää ja teetä. He keskustelevat iloisesti. Minä keskityn lehteeni.
Havahdun kun palvelusväki jo lopettelee ateriansa. Minä en ole edes kerennyt kunnolla koskea kokkeliini. Nyt saan kuulla hitaudestani, lehden lukemisesta ja siitä että tapaamiseni lähestyy.
- Jahas. Minäpäs tästä lähden töihin. Hyvää työpäivää kultaseni, hovimestarini sanoo lähtee päivän askareisiinsa. Hän sipaisee taloudenhoitajani poskea sormellaan. Näen sen sivusilmällä. Minusta tuntuu, että heillä on jotain peliä meneillään.
Taloudenhoitajani alkaa hyräillen korjalla lautasia pöydästä. Hän ei edes muista huomauttaa hitaasta syömisestäni. Syön äkkiä murojeni loput ja pari lusikallista kokkeliakin, ja levittelen loput pitkin lautasta jotta lautanen edes näyttäisi tyhjemmältä. Tunnen kuinka sokeri alkaa luovuttaa energiaansa elimistööni. Aamupäivästäni tulee loistava.
En jaksa syödä kaikkea kokkelia. Siitä on turha ilmoittaa ääneen. Se tarkoittaisi vain sitä, että en saisi poistua ennen kuin syön vielä muutaman haarukallisen lisää. Kaikkein vähimmällä pääsen kun vain alan pyöritellä ruokaa lautasella. Lehdenkin olen jo lukenut. Tai ainakin katsellut kuvat. Ryhdyn selailemaan sitä lopusta alkuun päin odotellessani. Pyörittelen kokkelia haarukallani kuin olisin vain ajatuksissani. Se sujuu hienosti. Kokkelia alkaa olla jo pöydälläkin. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja jatkan sinnikkäästi pyörittelyä.
- Lopeta se ruualla leikkiminen. Jos et aio syödä sitä niin minä nostan sen pois, taloudenhoitajani havahtui viimein tilanteeseen. - Katso nyt tuota pöytääkin!
Hän kävelee luokseni ja nappaa lautasen ennenkuin kerkeän sotkea yhtään enempää ja vie tuohtuneena lautasen tiskipöydälle. Epäilen että hän syö kokkelin itse myöhemmin. Hän ei pidä siitä, että ruokaa haaskataan.
- Kiitos, sanon ja nousen ylös pöydästä. Minulla alkaa olla jo kiire. Nakkaan lehteni muiden sarjakuvien joukkoon ja kiiruhdan huoneeseeni. Valitsen aamun tapaamisessa tarvitsemani tarvikkeet ja laitan ne uuteen sankooni ja vien sen eteiseen odottamaan . Näihin asioidin en anna hovimestarin ja taloudenhoitajan puuttua. Nämä ovat tärkeitä asioita ja niistä he eivät ymmärrä mitään.
Huomaan että sadevarusteet on laitettu valmiiksi eteisen tuolin päälle. Ulkona ei edes sada vettä mutta ilmeisesti säätiedotuksessa on sadetta luvattu. En haluaisi pistää niitä päälleni. Ne hiostavat ja hankaloittavat liikkumista. Otan naulakosta kevättakkini ja laitan sen päälleni.
- Sadevaatteet ovat siinä penkillä, kuuluu keittiöstä.
Kirottua. Hän tuntuu olevan aina askelen edellä. Paitsi sokeritapauksessa tänään. Muistelen vielä pitkään kaiholla niitä ihanan sokerisia muroja.
Ripustan kevätpusakkani takaisin naulakkoon ja alan kiskoa jäykkiä sadevaatteita päälleni. Istuudun ja vedän ensimmäiseksi kalossit jalkaan. Taloudenhoitajani kuikistaa nurkan takaa. Varmaankin tarkastaakseen, että oikeat varusteet ovat menossa päälleni. Hän tulee luokseni ja ryhtyy auttamaa kurahousujeni kanssa. Ne ovatkin hankalat pukea päälle kun kalossit ovat jalassa, mutta toisinpäin on vielä hankalampaa. Rentoudun ja annan hänen hoitaa homman.
- Sinulla alkaa olla jo kiire. Kello on melkein yhdeksän. Muista sitten että ruoka on yhdeltätoista. Et mene minnekään kaus. Tulen hakemaan sinut jos et ole tullut siihen mennessä. Sen jälkeen lähdetään kaupungille. Muistat mitä isä sanoi. Eikö niin.
- Joo, vastaan.
Varustukseni alkaakin jo olla kokonaisuudessaan puettuna päälleni. Nappaan työkalusankoni ja katson taloudenhoitajaa. Hän hymyilee herttaisesti ja tarjoutuu avaamaan minulle oven. Jälleen yksi kiireinen päivä edessä.
- Hei hei kulta, hän sanoo.
- Hei hei, vastaan ja vilkutan. Hän sulkee oven perässäni.
Rappukäytävässä on jo valoisaa mutta laitan silti valot päälle. Lähden kävelemään alas rappusia. Sadevaatteet vastustavat ikävästi jo tässä vaiheessa. Joskus tuntuu, että pärjäisin paremmin ilman tuota hankalaa ja itsepäistä palvelusväkeä.
Ulkona paistaa kirkas kevätaurinko. Minulla on sadevaatteet päällä ja se saa minut tuntemaan itseni hölmöksi. Kävelen hitaasti hiekkalaatikon reunalle, kurahousut kahisevat kävellessäni ja rytmittävät siten matkantekoani. Pentin pitäisikin jo pian tulla sopimaamme tapaamiseen.
Lasken työkaluni hiekkalaatikon reunalle ja pysähdyn katselelemaan Pentin talon suuntaan. Auriko häikäisee silmiäni ja nostan käteni silmien yläpuolelle suojaksi. Kurahansikkaani tuoksuu kumilta. Ne ovat aivan uudet. Viimein Pentin tuttu hahmo jo näkyy rappukäytän oven takaa ja pian ovikin avautuu. Hänelläkin on kuravaatteet päällä. Hymähdän itsekseni ja kipuan reunuksen ylitse hiekkalaatikkoon. Tänään aiomme rakentaa hiekkaostoskeskuksen.
Teksti: M.P.Hietala (m.p.hietala[a]hotmail.com)