tutkailut

Kerro kuka sinä olet niin kerron kuka minä olen

Essi Kummun kanssa kahvilla

Odotan Essi Kummua kulttuuritalo Valveen edustalla. Olen aikaisessa ja hänellä on vaikeuksia löytää autopaikkaa. Katselen ihmisiä, ihmisten kasvoja, kävelytapaa ja hiuksia. Onkohan Essi muuttunut, käveleekö hän eri tavalla, tunnistanko kaukaa jo? Aurinko häikäisee, heijastuu ohikulkijoiden kasvoista, tuo ei ole Essi eikä tuokaan. Istun alas, alan kirjoittaa. Kirjoitan tämän haastattelun ensimmäiset sanat: odotan Essi Kummua… siinä hän tulee, tunnistan heti, hän säikähtää, olin poissa auringosta vähän piilossa. Essi Kummu on siinä ja me lähdemme kävelemään puistoon. Kahvilassa, jonne olemme menossa on parhaillaan taidenäyttely ”Kuka sä oisit”. Minä puhun säästä, on lämmin, mutta tuulee ja se on hyvä. Essi myöntää, hyväksyy sen ja on samaa  mieltä. Matkalla tapaamme runoilija Eero Suvilehdon, joka kysyy Essiltä, mitä hän puuhailee kesällä. Essi vastaa menevänsä eri festivaaleille, Sodankylään, Pyhäjoelle. ”On vaan”  ja tekee käsillään leijuvaa liikettä. Essi Kummun toinen romaani Karhun kuolema tulee kustantamon pesäkolosta ihmisten näkyviin elokuussa. Sen jäljiltä kirjailija on ”aivan paskana”. Kirjailija. Nimeän Essin kirjailijaksi. Sen luulisi olevan aivan luonteva oleminen henkilölle, joka on kirjoittanut ja julkaissut kaksi romaania. Essi ei kuitenkaan halua mieltää itseään kirjailijaksi.



”Minulle kirjallisuus on ollut aina jotenkin elitististä ja minulla on ollut mielessäni tiukka kirjailijan muotti, johon en ole halunnut itse asettua. Ajattelin kai että kirjailija on kirjailija, hänen täytyy kirjoittaa - minä olen halunnut tehdä muutakin, kuten maalata ja tanssia. Mutta on minulla on koko ajan oma laulu menossa, sitä kirjoittaminen minulle tarkoittaa. Ja siinä mielessä kyllä. Olen kirjailija. Eikä kirjailijuus lopulta ole käytännössä vastannut omaa mielikuvaani älyköstä, jolla ei ole konkreettista astumapintaa ihmisiin tai maailmaan tai ylipäänsä mihinkään. Olen ollut täynnä ennakko-oletuksia.”

Essi puhuu usein laulusta puhuessaan kirjoittamisesta. Myös Karhun kuolema on hänelle surullinen rakkauslaulu. Häntä ilahduttaa, että teos on nimetty balladiksi myös kustantamon nettisivulla. Sen parissa hän on saanut myös hienoimman kokemuksensa kirjoittajana.

”Kirjoitin kohtausta karhun kanssa rakastelusta, sitten heräsin siitä omaan itkuuni. Itkin ilosta. Koin, että nyt olen vaikuttanut. Tehnyt jotakin, jolla on merkitys. Heti perään rupesin kuitenkin miettimään omaa isoäitiäni, sitä, miten hän tulee reagoimaan. Muiden reaktioilla, kuten äidin, ei ole väliä. Mutta isoäiti. Mutta tietysti minä sitten hylkäsin tämän häpeän, sillä eihän se millään kuole. Se jää, ja on.”

Essi puhuu hiljaa. Nyt puhutaan tosista ja asioista, jotka ovat totta. Se, mikä kirjoitetaan on totta. Sanon, miten hienoa on, kun hän on saanut kuulijansa tarinalle, joka ei ole realistinen tässä meidän maailmassamme. Että hän sai kirjoittaa naisesta, joka rakastuu karhuun ja elää karhun kanssa. Mietin, että ihmiset tarvitsevat satua ja nyt heille on uusi satu. Pöytämme ohi kävelee vanha nainen, hänen valkeassa tukassaan on kukka. Nainen on kaunis. Essi katsoo, hymyilee ja jatkaa: ”Minulle oli yllätys, kun silloinen kustannustoimittajani uskoi tarinan. On se niin älytön.” Karhu on suomalaisessa perinteessä tärkeä eläin. Jo ammoisina aikoina kerrottiin tarinaa karhusta, jolla oli puolisona ihmisnainen. Kysyn onko kustantamon sivulla oleva lause Kummusta suomalais-ugrilaisen myyttiperinteen jatkajana hänen oma määritelmänsä. Se ei ole. ”Uskon ranskalaisten uuden aallon kirjallisuustieteilijöiden, esimerkiksi Alain Robbe-Grilletin ja Nathalie Sarrauten tapaan, että romaani on itsenäinen, orgaaninen eikä sillä saa olla päämääriä, ei poliittisia tai muitakaan.” Essin poetiikkaan kuuluu ei-tietäminen. Hän korostaa, ettei tiedä koskaan kirjoitushetkellä, mitä on tekemässä. Muistikirjassa on sitaatti Robbe-Grillet’ltä: ”Teoksen luominen (oli laji mikä tahansa) tutkimustoimintana, joka muodostaa itse oman päämääränsä ja jonka lopputulos ei ole ennakoitavissa.”

Karhun kuolemaa kirjoittaessaan hän ei tiennyt myytistä, jonka  mukaan karhulla on joskus ollut ihmispuoliso. Prosessin aikana hän törmäsi näihin myyttisiin kertomuksiin ja hämmästyi. Tieto sai hänet pohtimaan C.G. Jungin kollektiivista alitajuntaa. Niin, ehkäpä myytit elävät meissä aikojen läpi, samat alkukuvat kertautuvat sukupolvi sukupolvelta. Mutta Essille tietoinen päämäärien ja jatkumoiden asettelu on synnillistä, hänelle ainoa tapa kirjoittaa on niin ettei tiedä mikä siitä tulee. Niin, että romaani tahtoo syntyä, että sillä on Leikki ja tila. Hetken päästä hän kumoaa äsken esittämänsä väitteen.

”Muta ei kyllä voi ajatella, ettei olisi mitään päämäärää tai halua päämäärään. Tottahan kirjailija haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi, olisi tyhmää väittää muuta. Kyllä tarvitsen lukijan. Ei tarina muuten elä. Mutta itse kirjoittamisprosessin aikana on oltava vapaa tästäkin ajatuksesta ja kirjoitettava itselleen. Tai jollekin, "hänelle.” Viime syksynä Oulun Taiteiden yössä Essi luki ensimmäistä kertaa julkisesti otteita tulevasta kirjastaan. Jälkeenpäin eräs nainen tuli sanomaan hänelle: ”sulla on tuo karhusymboli tuossa”. Keskellä yötä Essi heräsi vihaisena. ”Ei se mikään symboli ole. Se on Eläin!" Essi Kummu leikkii. Kirjoittaminen on Leikki. Jo ensimmäistä teostaan Maniaa (2006)  hän on kertonut  alkaneensa kirjoittaa siksi, kun kirjallisuuden opiskelu yliopistossa oli hänestä niin kovin vakavaa. Vastapainoksi hän halusi jotain kepeä, jotain leikkiä. Toisaalta kirjoittaminen kuten kaikki muukin hänelle on ruumiillista, aistillista. Hän pitää Picasson ilkikurisesta ajattelusta, aina kun taideteos syntyy, se kuolee. Essi Kummun mielestä aina kun jokin saa muodon, se myös lakkaa olemasta, "kuolee käsiin ja pitää antaa pois". Kirjoittaminen on luopumista,  jonkin rakastamansa pois antamista:  "Sen haluaa antaa pois, sitä ei siedä eikä kestä enää." Hän vertaa omaa olemistaan William Blakeen ja Risto Ahtiin, heilläkin on ajattelussaan olennaista paradoksi, vastakohtaisuus: Kaikesta täytyy luopua, niistä eritoten jotka haluaa pitää. Myös kehollinen kokemus luopumisessa on tärkeää.

”Ajattelin Karhun jälkeen että hyi olkoon. Nyt saa riittää. Mutta jo kuukauden päästä kirjallisuus kuitenkin otti minut uudestaan, tuli takaisin.” Kummu toteaa hilpeänä. ”Tunteissa oleminen ja välitilassa, kirjoituksessa,  on kuitenkin hedelmällisintä olemista. Kirja syntyy tästä tavasta olla, katsoa, kokea. Syntyy kokonainen maailma.”

Palaamme sääaiheeseen. Siihen, miten säästä puhuminen on tärkeää. Oikein nuorena hän ei koskaan jaksanut puhua säästä, piti sitä tyhmänä tyhjän puhumisena. ”Nykyisin sään yhdessä toteaminen ja sen kertominen ovat hyviä asioita, sillä säästä puhuessa olemme sovussa. Olemme siinä yhtä aikaa, samaa mieltä edes tämän lyhyen hetken. Kun aurinko paistaa ja se on sanottu, se saattaa tarkoittaa meille molemmille samaa,” Essi toteaa, "Ja se on hirveän lohdullista." Minua naurattaa, muistan yhteisymmärryksemme vallitsevasta säätilasta.

Taiteidenvälisyys on osa Essi Kummun kirjailijuutta. Kysyn, miten hänen valmisteilla oleva Buto - tanssiteoksensa limittyy häneen itseensä ja kirjoittamiseen. ”Buto - filosofiaan kuuluu avoimuus ja epävarmuus. Kohtaaminen katsojan kanssa avaa hyvän, nimeämättömän alueen johon kuuluu aktiivinen tutkiminen ja hetkessäolo. Myös maaelementti ja seksuaalisuus ovat Butossa aivan keskeisellä sijalla. Tottakai tällainen vaikuttaa,” Kummu nauraa. Valmisteilla oleva Butoteos on Essi Kummun käsikirjoittama. Muut työryhmän jäsenet ovat tanssijat Liana Potila ja Henna Hanhineva, sekä skenografina kuvanveistäjä Heidi Kesti.

"Sen tarina sijoittuu 1600-luvun Venetsiaan. Kuulen jo  mielessäni, miten hevosten vetämät vaunut ääntävät märällä mukulakivikadulla, miten sadat pulut kun ne nousevat lentoon San Marcon aukiolla," Kummu kuvailee.

Usein kirjoittamisen lähtökohtana on kuva tai ääni. Karhun kuoleman ensimmäinen kuva oli tummiin pukeutunut mies makaamassa lumihangessa kirkontornin alla, odottamassa, että takaraivo alkaa jäätyä. Kuva ei jättänyt kirjailijaa rauhaan, vaan se oli lopulta pakko kirjoittaa auki. Lopulta Kummu uskoi kaiken kirjoittamansa ja halusi tietää lisää.



"Ensimmäisen kerran karhu tuli kuvaan nyljettynä, riippumassa kellarissa. Karhun luona oli pieni lapsi, hellänä laulamassa karhun raadolle, joka oli jo alkanut haista." Tätä hän lähti tutkimaan ja selvittämään. Kohtaus ei koskaan päätynyt kirjaan saakka, mutta se avasi muita juonikuvioita, ja syntyi karhun hahmo. Kirjoittamiseen liittyy myös eri juonista luopuminen ja uusien löytäminen. Salaisuus ja etsiminen, tutkiminen, nousevat esille useaan otteeseen keskustelun aikana. Essi Kummu puhuu Jack Kerouacista. Kerouac on sanonut jotenkin niin, että ne salaisuudet, joita ei saa puhua pitää kertoa. Ja mikä muu voisi olla paikka niiden kertomiselle kuin kaunokirjallisuus. Kysyn, voiko niin tehdä, että ottaa oman maailmansa salaisuuksia ja asioita tekstiin, joka ei ole tässä maailmassa. Kummu ihmettelee, miksi kysyn, voiko. Kertoo vastaavansa aina kun tuollaista kysytään, että voi! Kerouac käytti omaa elämäänsä aineistona, muutti tosin henkilöidensä nimet, mutta kirjoitti kuitenkin elämäänsä. Essi ei pidä Kerouacin ajoittaisesta kusipäisyydestä henkilössään, mutta teksti ja ajatus on toinen juttu.

”Kerouac oli sitten ihan erilainen alkuperäiskielellä. Mutta Beat-runous koostuu kyllä pääosin miesten kännisestä toilailusta. Kyllä olen ajatellut, että naiset voisivat keksiä beatin uudestaan. Naiset voisivat tehdä sen uusiksi, paremmin. Mutta tämä ajattelu on nyt Karhun jälkeisiä. Kun olen saanut fabuloida tarpeekseni. Saapa nähdä mitä seuraavaksi syntyy. ” Karhun kuolema on saanut hyviä asioita tapahtumaan kuin itsestään. Essi kertoo innoissaan, että aivan ihmeellisiä asioita on tapahtunut niin, ettei hänen ole tarvinnut tehdä mitään. Hänen teoksensa valikoituivat kustannusyhtiö Tammen ulkomaille vietävien teosten joukkoon. Hänellä on nyt oma kirja-agentti, ja sekä Mania että Karhun kuolema tullaan toivon mukaan kääntämään ties mille eri kielille.

”Minulla on haave, että minun kirjani olisi jossain Saudi-Arabian hikisellä pikkukiskalla pokkarina myynnissä. Ja ne ihmiset lukisivat sen omalla kielellään.”

Vaikka kirjoittaminen on leikkiä ja palkitsevaa, kuuluu synnyttämiseen aina väistämättä myös tuska ja kipuilu. Kirjoittamisen aloittaminen syntyy pakosta tehdä, ja siitä on välillä karattava ulos, kun tekee pahaa olla tekstissä. Kunnes taas pakottavan tarpeen ajamana on kirjoittajan palattava työnsä äärelle, vain kohta paetakseen uudestaan. Romaani syö hetkellisesti tekijänsä, unohtaako kirjailija sen kivun aina teoksen syntymisen jälkeen kuten äiti unohtaa kivun lapsen syntymän jälkeen?

”Kirjoittamishetken jälkeen tulee sitten laskeutumisaika, jolloin tullaan puhuvaksi jälleen. Ei, en unohda enkä anna anteeksi. Ei missään ole sovittu, että saa tulla niin kauhea tuska. Pitää olla kepeää, pitää olla leikki. Leikin parina on sitten se tuska. On leikittävä, että… ei. En minä halua syvyydestä ei voi puhua. Se kävi kipeää enkä ole antanut sitä anteeksi. Se oli hirveää ja se tapahtui minulle.”

Tämän leikin nimi oli Kerro minulle kuka sinä olet niin minä kerron sinulle kuka minä olen. Sitten, kun kirjoittamisesta puhuminen loppuu alkaa kertominen ja kohtaaminen. Se, mikä kirjoitetaan on totta, kohtaaminen on totta ja uskominen tekee todeksi.

Teksti: Minna Kemppainen (minnakem[a]paju.oulu.fi)